Ihanaa, kun aurinkoinen paistaa.

Puolipilvistä, mutta se ei haitannut. Oli kiva kävellä, sillä sää oli mitä parhain kävelyä aatellen.

 Mereltä kyllä kävi tuuli, mutta olin kerrankin hyvin puettu.

 Tarkoitus oli kokeilla eri asetuksilla kuvaamista ja nämä on nyt harjoituskuvia.

 Kuvia on paljon, mutta nyt tuntuu hiukan, että alan pikkuhiljaa kamerasta jotain ymmärtämään.

 Välillä meni viihteen puolelle.

 Suurensin kuvan, että näin mitä se kantaa nokassaan. Kalanpoika oli taas saaliina.

 Matka jatkuu ja kun tykkään kuvata saarien välejä, niin kuvasin lisää.

 Tuolla on lisää variksia.

 Niitä oli melkoinen parvi ja kohta ne lensivät tuosta muualle.

Olin jo kulkenut eteenpäin ja taakse vilkaistessa näin ne taas.

 Ne lensivät tuon puun ja ruovikon väliä.

Näin muutaman paikassa johon näin hyvin, mutta...

jouduin kuvaamaan liian kaukaa.

Kuuraa ei ollut vielä yhtään, mutta joku rapakko oli jäässä. Nyt on pakkasta vissiin jo 4 astetta ja huomenna on jännä nähdä miltä ulkona näyttää.

En oo yhtään muistanut mikä päivä tänään  on.

Vanhat kuvat...

 Viimesyksyn kuvia piti laittaa, sillä tänä aamuna en osannut kuvata yhtään.

Nämä ovat sillä vanhalla pikkukameralla otettuja ja kun tänään yritin kuvata sillä kameralla mitä nyt oon opetellut en saanut muuta, kuin...

suttukuvia aikaan. Vaikka tässä  kamerassa on vakaaja, niin lähikuvat eivät onnistu millään. Sen laukaisin on jäykkä ja kun vähääkään jännitän käsiäni, niin kädet vapisee entistä enemmän. 

Vettä satoi ja pisaroita olis kyllä riittänyt, mutta minkäs voin? Nyt mulla on kolme kameraa ja pitääkö nyt alkaa kaikkia kuljettamaan mukana.
Vanha Olympus kuvaa suht hyvin lähikuvia. Tää pikku Canon maisemia ja isolla Canonilla  kuvaan kaikkea mahdollista.

Uistelijat.

Nämä kuvat ovat vielä alkukuusta otettuja. Ei mitään ihmeellisiä, mutta näytän silti. Muistelin tässä yhtä juttua ja tuli mieleen miten Lauttassaren luodoilla on lähes aina joku uistelemassa.

Siellä tuulessa täytyy olla hyvät varusteet?

 Usein sinne tulee aamun mittaan useampiakin kalamiehiä...

ja harrastaa sitä näköjään naisetkin.

Puhuin yhtenä aamuna yhden miehen kanssa mitä kalaa tuolta saadaan. Hän ei ollut saanut sinä aamuna mitään, mutta kun en kuule hyvin jäi loput puheesta kuulematta.

Nyt ei ollut vesilintuja lähettyvillä, mutta muistelin kevättä, jolloin yhtäaikaa oli 12 joutsenta ja just siihen piti ängetä yhden miehen uistelemaan. Joutsenet lähtivät ja kohta lähti se mieskin, kun ei saanut mitään.

Se oli ihmeellinen aamu silloin ja muistan hyvin miten sen miehen tulo siihen eteemme meitä silloin ärsytti. 
Kaikenlaista on tuolla nähty ja pääosin ihan kivoja asioita.

Nää on taas hämäränajan muisteloita, mutta sen vaan taas sanon, että valoisaa aikaa on kova ikävä.

Tämmöinen päivä tänään.

Kyllä tää vielä iloksi muuttuu. Aamulenkki vesisateessa ei muuten ole yhtään hassumpi juttu, kunhan pukeutuu sään mukaan. Lystikästä lompsuttelua kumisaappaat jaloissa.

Puita vain.

 Kun tuon ison Canonin objektiiveissa ei ole vakaajia, niin tämän pikkuisen Canonin kanssa on senkin puoleen mukavampi kuvailla mitä vaan.

Otin paljon kuvia puista ja kotona on ollut kiva tutkia miten tarkkaan se kamera kuvaa. Noitten puitten oksilta ei lintuja löydä.

 Nämäkin puut ovat varjon puolella ja kauniit kuuraiset oksat näkyy selvinä vain lisätyn valon ja vakaajan ansiosta.

Valon lisäämisen oppiminen ja vakaaja on just sitä mitä oon eniten kaivannut.

Joissain kuvissa lisäsin valoa liikaa, mutta saahan sitä leikkiä ja kokeilla. Näitten kuvien ottamisen jälkeen olen hoksannut kuvaamisesta jotain muutakin, mutta sitä kokeilen joku kauniimpi päivä.

Tällä kertaa en edes yrittänyt kuvata lintuja. Variksia näin ja näissä puisssa jotain pulleita isohkoja lintuja, mutta ne saivat mennä, eikä harmittanut yhtään. Kuvasin vaan puita.

Vuoden kuluttua toivon joulupukilta avustusta vakaajallisen objektiivin hankintaan. 

Kävelen ja kävelen...

kun en muuta voi.

 Sitähän ei tarvitse kertoa enää, että herään aikaisin. Nyt ei kannata kovin aikaisin mihinkään lähteä, jos meinaa kuvata jotain, mutta monesti lähden kuitenkin.

 Nyt syksyn ajan olen ostanut bussiin seutulipun ja siksi olen raskinut käydä vähän kauempanakin kävelemässä.  Nämä asuinseudut jotenkin kyllästyttää jo. Olen joutunut tänne asumaan joidenkin sattumusten takia ja en ole oikein hyvin kotiutunut tänne.

 Soukan ja Espoonlahden välissä kulkee notko ja siellä katson puron molempiin suuntiin. Tuonne virtaava vesi päätyy kohta mereen.

Sitä en tiedä mistä asti se alunperin saa alkunsa, mutta menneinä vuosina merenlahti on ollut varmaan tänne asti.

 Tuolta tulin ja tämä silta ylittää sen pikkuisen puron. Joki se kuitenkin lienee. Kuva huijaa sen verran, ettei näytä rinteen korkeutta oikein. Selkäni takana on Soukanpohjan kartanon rakennukset, joita en nyt kuvannut, vaan lähdin kävelemään rantaa kohti.

Soukan puoleisessa rinteessä on kasvimaapalstat, joitten kukat olen kesäisin kuvannut. Automaattikuvauksella aamu näytti tältä, mutta minä olin jo oppinut sen valotusasian ja otin muutaman kuvan vaan muistuttamaan miten kuvasin ennen sen oppimista.

 Eipä siellä nyt mitään ihmeellistä kuvattavaa olekkaan.

 Ylitän tien...

 ja suuntaan puukujaa rantaa kohti.

Kävelytietä pitkin niemen kärkeen.

 Oikealle takaviistoon katsottuna näkyy osa Laurinlahtea. Tämä lahdenpohjukka on melkoisesti meriruokojen valtaama, mutta vesilinnuille tietysti mainio paikka.

Siinä ei ole muuta vesiliikennettä, kuin muutama kalastaja liikkuu veneellään.

 Niemen kärjessä etelän puolella on...

 taas ruovikkoa.

 Ruovikon jälkeen uimaranta. Tuolla kaukana Soukanniemi ja saariston jälkeen avomeri.

 Niemen kärjen kohdalla näkyykin jo Kirkkonummen puolta.

 Tuolta kaukaa oikealle päästään vesiteitse Kivenlahteen ja Espoonlahtea pitkin sen pohjukkaan, mihin laskee Espoon kirkonvierssä kulkeva Espoonjoki. Niistäkin oon kertonut varmaan jo kymmenen kertaa.  Samat ympyrät aina.

Ne kaikki niemen rakennukset näytin edelliskerralla. Nyt takaisin kotia kohti.
Tämä on se aamulenkki minkä useimmiten teen, jos en lähde mihinkään pidemmälle. Joskus, jos jalat ovat enemmän kipeät en lähde enää loppumatkan mäkiä kiipeämään, vaan nousen bussiin.
Orvokki ihmetteli miten paljon kävelen. Oikeastaan minun on pakko kävellä, muuten polvet jumittuu kokonaan. Nyt on vielä se näköasiakin ja parempi olla menossa niin, ettei kerkiä silmiään suremaan.
Välillä on toki toisenlaisiakin päiviä, ettei nyt ihan rantojen luuhaamiseksi elämä pääse. Mulla on ne tyttöjen lapset, joita saan hoitaa ja jotka antaa paljon muuta kivaa elämääni.